Siiri Pohjolainen: Aurinko
Yö Galleria 25.8.-4.9.2022
Avajaiset 24.8. 18–
Vapaa pääsy. Tervetuloa!
Auringon valossa
Siiri Pohjolaisen Aurinko-näyttelyn teokset näyttävät väreissään taivaankappaleiden pinnan. Pinta saa maalauksissa ja installaatioissa hahmon kahdella tapaa: teokset ovat yhtä aikaa konkreettisia ja käsitteellisiä. Ne sekä muistuttavat satelliittikuvia kaukaisista kaasu- ja mineraalipalloista että symboloivat Maan asukkaille pinnanmuotoja, joita emme omin silmin voi nähdä.
Maalauksissaan Pohjolainen hän tarkastelee Auringon pintaa ja törmäyksistä syntyneitä kraattereita erilaisten planeettojen topografiassa. Topografia tarkoittaa sananmukaisesti pinnanmuotojen kuvausta. Aurinko on vedystä ja heliumista koostuva kaasupallo, jossa atomit törmäilevät toisiinsa. Silloin kaasusta tulee plasmaa. Atomien törmäyksistä syntyy niin paljon liike-energiaa, että vetyatomit fuusioituvat heliumiksi. Läpimitaltaan noin 1,4 miljoonan kilometrin kokoisella Auringolla ei ole todellista ydintä, ei myöskään kiinteää kuorta. Ylin kerros on muutaman sadan kilometrin paksuinen hehkuva fotosfääri, josta käsin pallosta lakkaamatta säteilevä valo lähtee Maan asukkaita kohti. Valo ja sen mahdollistama näkeminen ovat perinteisiä tiedon metaforia länsimaisessa ajattelussa. Maalausten pinta puolestaan kätkee näkymättömän, meille tuntemattoman tilan.
Ajatus Auringon pinnasta on illuusio, jonka voi kuitenkin tavoittaa maalauksissa. Pinta – tai ehkä kuvitelma siitä, miltä se näyttää – ohjaa sekä Pohjolaisen teosten toteutusta että aiheen käsittelyä. Akryylimaaleilla tehdyissä teoksissa pohjakangas rypistyy, kohoaa, tasoittuu ja laskee.
Pohjolainen käsittelee maalausten pohjakangasta tekstiiliteosten tapaan, ompelee sitä koneella ja liittää näin materiaaleja yhteen. Tuloksena katsoja saa kuin satelliitin välittämän kuvan tai näkymän aivan läheltä: pinnoilla voi nähdä hiekkaa, mutaa, vettä ja kalliota, tai sitten mikroskoopin lukemattomia kertoja suurentaman näkymän, jota paljas silmä ei erota. Ajatuksen voi siten tarkentaa yhtä lailla geologisten elementtien käsittämättömään kokoon tai kuvioiden rajalliseen hahmoon maalauspohjalla. Teosten värit hohtavat maan sävyjä, keltaista, oranssia ja ruskeaa, laavamaisen kuumaa punaista ja viileää sinistä ja harmaata, sillä planeettojen pintaan lankeaa myös yö. Niiden maasto vaihtelee, ja sen pintaa voi teoksissa lähestyä ja koskettaa.
Siiri Pohjolaisen veistosmaiset, paikkasidonnaiset maalaukset elävät omassa pinnassaan ja leviävät ulos kehyksistä. Aurinko ja planeetat säteilevät energiaa: niiden kohtaamisesta syntyy näyttelyn atmosfääri, sen ilmakehä ja ilmapiiri.
Martta Heikkilä, FT, dos.